2003-09-20 - 2:48 p.m.
(Tämä on suora kopio sähköpostista jonka lähetin rakkaalle ystävälleni. Henkilökohtainenhan tämä on, mutta kieltämättä tämä kuvastaa niin hyvin oikeaa elämääni tällä hetkellä.)
Kertomuksia,chapter 1.
Muutin siis Pietarsaareen ja olin hämmentynyt.Miksikö?
No siksi, etten ole huomannut olevani sen onnellisempi siellä kuin täälläkään. Se voi johtua myös siitä, etten itseasiassa tietänyt itsekään, miksi mun piti muuttaa pois täältä onnellisuuden kehdosta pois vain huomatakseni sen, kuinka yksin ihminen voi olla.
No juuri tämän asian huomasin jo ensimmäisen viikon lopulla siellä yksinäisessä,mutta kodikkaassa kämpässäni. Katselin valokuvia jotka nätisti olin ripustanut sinne,siellä näkyi Anna&Miira,Anna&Jope...Päiväkirjani kahdelta viimeiseltä vuodeltakin raahasin sinne mukaan.Miksikö?
No siksi, että saisin lukea elämäni tapahtumia jotka suurinpiirtein olisivat viellä jossain aivolohkoni muistissa. Niiden asioiden lukemisesta ahdistuin ja laitoin päiväkirjat kiinni ja takaisin kirjahyllyyn. Sieltä ne minua yöllä tuijottavat,pyytäen mua avaamaan ne ja kertaamaan eletyn elämän.
Sitäpä en tehnyt sen jälkeen. En halunnut elää elettyä elämää uudestaan kirjoituksieni kautta, olinhan sentään muuttanut pois Onnelasta aloittaakseni uuden jakson elämässäni. Miksi mun pitäisi palata ajassa takaisin,kun eihän sellainen ole edes mahdollista...?
Päivät menevät totutulla rutiinilla,aamulla kouluun,ruokatunniksi kotiin,iltapäivällä koulusta kotiin,kaurapuuron keittoon ja hetkeksi rauhoittumaan television ääreen. Sen pienen meditoinnin jälkeen hyppään pyörän selkään ja kohti kaupungin sykettä. Kiertelen paikasta toiseen,polkien vimmattua vauhtia eteenpäin, aivan kuin uhmaten liikennevalojen mahtia ja voimaa. Tunnen sykkeen nousevan. Hypistelen tavaroita miljoonassa kaupassa,en kuitenkaan osta mitään,sehän nyt olisi tyhmää,kun samalla rahalla saan tupakkaa ja kahvia.Missäkö?Paikassa jonka nimeä en edes vielläkään muista.Ostan päivittäisen kahvikuppini (koko large) ja askin tappavaa punaista ällämmää. Luen paikallisia lehtiä, jonka kielestä en ymmärrä tuon taivaallista,kuuntelen viereisten pöytien eloisaa puheensorinaa ja koitan näyttää muka siltä, että odottaisin seuraa. Eihän nyt kukaan tule joka päivä yksin samaan kahvilaan,samaan pöytään istumaan tyhjän näköisenä! Kyllä tulee ja se olen minä.
Illaksi kotiin. Tuttu slogan joka pitää paikkaansa ainakin tässä tapauksessa. Tulen kotiin hyvissä ajoin,ehkä ennen yhdeksää joka ilta. On aika iltarituaalien. Keitän jälleen kaurapuuroa,maustan sen mustikkapiltillä. Syön ja katson Herra Televisiota hetken,kunnes painun tupakalle yksin. Koko ajan kannan puhelintani mukana,odottaen että joku soittaisi ja puhuisi mulle maraton-puhelun. Edelleen odotan.
Aika kuluu hiljalleen kello yhteentoista, jolloin päivän kohokohta alkaa; Late night with Conan O`Brien. Paras tylsyyden karkoittaja tähän mennessä. Hekottelen yksinään puoleen yöhön,sammutan valot ja käännän itseni nukkumaan sikiöasentoon seinäänpäin,minun aina täytyy nukkua seinän puolella. Tungen naamani sängyn ja seinän väliin, aivan kuin muuten en saisi happea. Silmät auki makaan,hengitän,odotan. Joskus se uni kuitenkin tulee.
Juuri tämän kertomuksen vuoksi ne päiväkirjat siellä kirjahyllyssä rukoilevat minua aukaisemaan ne jotta huomaisin sen oleellisen.
Vaikka elämä tuntui tulleensa matkan päähän täällä aikoinaan,en uskaltanut silloin lähteä hengittämään yksin. Asioiden selvitessä ja ilman kirkastuessa otin askeleen ja lähdin.
Eletty elämä koittaa huutaa minulle näkemään sen, ettei uuden aloittaminen onnistu, ellei ole sinut eletyn kanssa.
Uskalsin ottaa päiväkirjat mukaani,joten ehkä joku kerta uskallan lukea ne ilman ahdistumista loppuun saakka.
Kaipaan ystäviäni.Se pysyy aina.
