2003-10-27 - 2:18 p.m.
Unettomuus. Hyvin vaikea asia,ainakin mulle.
Joskus aamuisin tuntuu siltä,että oma sänky on maailman ihanin ja turvallisin paikka,josta ei haluaisi mistään hinnasta nousta ylös. Sillä hetkellä nukkuminen on hyvä asia,mutta itse nukahtamisprosessi on mulle kertakaikkiaan niin hankala juttu.
Joskus pari vuotta sitten kärsin ihan oikeasta nukahtamisvaikeudesta. Olin silloin Orankissa töissä,joka meinasi sitä että yöt venyivät aamutunneille kahvin voimalla,enkä vain saanut nukuttua. Muistan joitain öitä kun tärisin sängyssä,katselin kelloa ja mietein mitä ihmettä olen tehnyt ansaitakseni unettomuuden. Silloin mä kyllä tein niin paljon ylimääräistäkin työtä,että osasyy oli varmaan siinä.
Sittemmin siitä pääsin eroon kun aloin karsimaan töitä.Vuosi on nyt mennyt suunnilleen normaaleilla yöunilla,mutta jos joskus ihminen on kärsinyt/kokenut tämän unettomuuden,sitä jotenkin jää kaipaamaan. Kaikki ne yöt jolloin istuttiin shellinbaarissa unelmoiden yhtä sun toista,juoden joko kahvia tai jääkahvia,tupakoiden,hölisten...Yhtäkiä kello olikin puoli kuusi aamulla ja tiesi koulun alkavan vain parin tunnin päästä.Mua ei haitannut se,etten kerennyt nukkua,vaan mua haittasi se,että illan piti loppua jo niin aikaisin!Hyvin outoa.
Nyt nukahtaminen on tullut taas piikiksi lihaani,en saa unta,en vaikka kuinka olisin juomatta kahvia. Mulla alkaa tulla taas näitä ihmeellisiä rituaaleja, jolla uni muka tulisi paremmin,mutta nekään eivät auta.
Ihminen on niin yksin oman päänsä kanssa yöllä. Ajatukset pomppivat vuodesta toiseen,tapahtumista toisiin,ihmisistä toisiin...Se on kuin sukeltaisi jonku tuntemattoman ihmisen muistoihin hirveällä vauhdilla ja kelaisi kaiken syntymästä lähtien siihen kyseiseen päivään.
Painajaiset ja yleensäkin unet ovat pelottavia.Nehän ovat kuitenkin ajatuksia ja tapahtumia/kertaumia omasta elämästä. Joskus näen niin kamalia painajaisia,etten uskalla nukahtaa uudelleen. Ihan vasta tapahtui sellainen surreal tapahtuma,etten vieläkään tiedä olinko hereillä vai unessa. Näin vain sänkyni päässä mustan,hattupäisen hahmon,joka hitaasti käveli mua kohden ja pysähtyi sängynpäähän. Sillä oli omituinen lierihattu ja pitkä liehuva viitta ja siinä se vain oli eikä liikkunut. Mun sydän takoi niin lujaa,että luulin kuolevani siihen paikkaan. Niska jäykistyi kokonaan,kun käänsin päätäni nähdäkseni kuka se hahmo oikein oli. Esitin muka nukkuvaa,ettei se hahmo tekisi mulle mitään pahaa ja samalla yritin salaa vakoilla sen touhuja. Yhtäkiä se siirtyi vaatekaapin eteen ja oli liikkumatta. Aika tuntui aivan älyttömän pitkältä,mutta jossain vaiheessa tajusin ettei se hahmo aiokaan liikkua mihinkään,eli sen kanssa oli vain elettävä. Pelko vaihtui kummalliseksi turvallisuuden tunteeksi,mulla oli siinä vierellä joku vahtimassa mun unta. Aamulla hahmo oli poissa ja jäljellä oli vain epämääräinen vaateröykkiö kaapin päällä.
Ihminen näkee asioita nukkuessaan,mutta eikö siinä ole jotain hämärää jos mä näen asioita hereilläänkin?
