2003-11-19 - 3:20 p.m.
Musiikki on mun elementti. Kai se veressä on tullut mukana. Isäni on muusikko, oikein isolla M:llä =)
Isä kai aloitti kitaristin ja basistin uran joskus kansakoulun loppupuolella, hädin tuskin pääsi koulua läpi. Soittaminen on pitänyt hänet aina leivän päällä.Meidän emokodin ulkoterassille on laatoitettu nuottirivistö vain muistuttaakseen millä koti on maksettu.
Uolevi Nikander Group on isän ensimmäinen tunnetumpi bändi. Mä nauroin sille nimelle ihan hervottomasti nuorena, kunnes yksi opettajistani kysyi soittaako isäni siinä bändissä. Aloin vasta ymmärtämään jotain sen homman päälle silloin. Nikander keikkaili 70-luvun loppupuolella ja esiintyi silloisissa kovissa bileissä, niinkuin Kuusrockissa. Valokuvat niiltä keikoilta on ihan helmiä, äiti on silloin vielä tyttöystävän ihailevassa roolissa ;)
Isä on jatkanut keikkailua eri kokoonpanoissa tähän päivään saakka. Lapsena kun muut viettivät kesälomansa koko perheen voimin jossain kohteessa, mä istuin isän kanssa autossa, hotellissa,mökissä,keikkabusseissa,missä milloinkin. Mä olin aina isän mukana keikoilla jonku 2-3 viikkoa. Tulipa siinä nähtyä Suomen maata eri vinkkeleistä =)
Ammatistaan johtuen meidän takkahuoneen on aina valloittanut kitara-ja bassokokoelma. Niitä on roikkunut seinillä, sohvilla, tuoleilla, jalka-alustimilla...Äidin hermot on joskus kyseenalaistanut niiden tarpeellisuuden, varsinkin siivouspäivinä, mutta tiedän hänenkin rakastavan niitä vempaimia kuitenkin. Jos isällä on kitarat, täytyyhän tyttärilläkin olla "se jokin" instrumentti elämässään. Ninalla se oli pianon jälkeen poikkihuilu, joka sitten ostettiin. Mulla se oli alusta lähtien piano. Jossakin vaiheessa innostuin orkesterihässäkästä ja päätin rueta soittamaan trumpettia. Sen ääni oli mun mielestä niin älyttömän kuninkaallinen. Illat meni mukavasti kotona; isä harjoitteli uusia biisejä tai muuten vaan jammaili bassolla, Nina puhalteli huilua ja minä soitin erilaisia marsseja. On ollut varmaan aikamoinen sirkus.
Kuorohommat jäi sekä mulla että Ninalla puolitiehen aina,ei varmaan perjantai-iltojen harjoitukset enää vetänyt niin paljoa puoleensa murkkuikäisenä ;) Ninalla jäi sitten siinä samalla huilunsoitto ja mun trumpetti nakattiin nurkkaan. Huilu alkoi kiehtomaan massiivista trumpettia enemmän. Mä kävin pariin otteeseen orkesterissa riehumassa huilun kanssa,ilman nuotteja, ilman opastusta ja mun loistava orkesteri-ura jäi siihen. Huilua soittelin itsekseen kotona, ilman nuotteja ;)
Kun näistä ihmeellisistä instrumenteista pääsimme eroon, jäljelle jäi vain piano ja kitarat. Meille ostettiin flyygeli joskus muinoin pianon tilalle ja innostuin jälleen uudelleen. Kävin 7-vuotiaana yhden vuoden pianokoulua,mutta lopetin sen jälkeen. Mä olen aina opetellut kappaleet korvakuulolla. Se on ainakin isältä peritty. Kyllä mä nuotit ymmärrän, mutta en kokenut niitä enää tarpeelliseksi. Missä on tämänkin logiikka? =)
Yläaste aikana kun teini-angsti valtasi mielen, halusin oppia soittamaan kitaralla. Isä lähti innostuneena oppi-isäksi, mutta olisihan se pitänyt arvata miten siinäkin käy...Itku kurkussa ja sormenpäät verillä opettelin soittamaan Claptonin Laylan alkuriffin ja siihen jäi lupaavan kitaristin alkeet. Taas palasin takaisin pianoon.
On ihan älytön fiilis,kun kosketat hellästi koskettimia ja saat ne soimaan. Nuottirivistö on vain mun päässä ja annan ne tulla sormieni kautta koskettimille. Joskus saattaa mennä jopa viikkoja, etten koskekaan flyygeliin, mutta ikävä iskee kahta kauheampana sitten takaisin ja hinku päästä istumaan pianon eteen vain kasvaa.
Joskus mietin olisiko pitänyt jatkaa musiikin opiskelua enemmän, olisinko mahdollisesti jatkanut musiikkilukioon tavallisen sijasta, olisinko kenties nykyään konserttipianisti Sibelius-akatemiassa? Vastaus on aina sama; en olisi. Mä soitan musiikkia vain itselleni, en muille. Tuskin mulla olisi taidot riittäneet tai mistä tuota ikinä tietää. En esiinny muille, vain perheelleni.
Vuosittainen konsertti järjestetään jouluaattona kotona, kun isä tarttuu kitaraan ja minä istun flyygelin eteen ja koko perhe laulaa meidän kahden säestyksellä "Sydämeeni joulun teen".
